Kyllästyin Vuodatukseen.


-> http://nothingnew.blogit.fi/

Nyt jauhetaan tuosta yhteisöllisyydestä joka käänteessä, puhutaan siitä, kuinka yhteisöllisyyttä pitäisi lisätä ja me-henki täytyisi saada pintaan.

 

Mitä tällä yhteisöllisyydellä haetaan? Sitä, että pidetään "meitä" parempina kuin "noita"? Mikään ei yhdistä niin hyvin kuin yhteinen vihollinen, sehän on nähty vaikka kuinka moneen kertaan. Pitäisikö jokaiselle koululle hankkia "yhteinen vihollinen"? Naapurikunnan koulu kenties? Alavuden lukio vs. Ähtärin lukio - se lukio, kumman oppilaista suurempi osa kirjoittaa L:n psykologiasta, voittaa sanattoman kilpailun. Lisäisikö se yhteisöllisyyttä? Ehkä vähän.

 

Onko yhteisöllisyys välttämätöntä? Yhdysvaltalainen psykologi, joka oli luonut jokaisesta viimeisen 30 vuoden aikana koulussa ampuneesta henkilöstä profiilin, totesi, että ammuskelut sattuivat todennäköisemmin suht pienissä kouluissa, joissa yhteisöllisyys oli suurempi kuin suurissa. (Suomessa Jokelan koulukeskus ja Kauhajoen ravitsemusalan oppilaitos - kumpikaan ei ole megaluokan koulu.) Kun koetaan, että on tietty, parinsadan hengen opiskelijaporukka, joka muodostaa ryhmän "me", on vähänkin tästä ryhmästä poikkeavalla huonot oltavat. Tämä "me" tasapäistyy ja syntyy sanaton kuri - et ole osa meistä, jos olet erilainen.

Jos taas kyseessä on suuri koulu, jossa me-ryhmiä on useita, yhdestä ryhmästä erkaantuminen luultavasti siirtää sinut seuraavaan. Meistä on moneksi -ajatus toteutuu todennäköisemmin suurissa kouluissa.

 

Totta kai yhteisöllisyyttä on oltava, jotta ei syntyisi hurjia "klikkisotia" joista niin monessa nuortenkirjassa puhutaan. Tällainen välittäminen on sitä, että huomataan, jos joku jää toistamiseen yksin, huomataan, jos jonkun persoona muuttuu, huomataan, jos jollakulla menee huonosti. Itse olen saanut sellaisen käsityksen, että yhteisöllisyydellä haetaan lähes sosialistista tasa-arvoa, jossa jokainen on samanarvoinen ja kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen. Siis kaikkien. Ihan kaikkien, poikkeuksetta.

 

Tiiviin yhteisöllisessä koulussa ryhmästä erkaneminen on pahempi juttu kuin löyhemmästi  yhteisöllisissä kouluissa.

 

Koulujen yhdistäminen on vihoviimeinen asia, minkä voi tehdä. Omassa lukiossani on kaksi opiskelijaryhmää kullakin vuosiluokalla ja tämä koko on ihanteellinen. Ei liian suuri ollakseen kylmä, ei liian pieni ollakseen ahdistava.

 

Luokattoman lukion kritisointi yhteisöllisyyden tuhoamisesta ei ole mielestäni perusteltua. On totta, että siinä ei pääse syntymään sellaista luokkaporukkaa, mikä aiemmassa systeemissä, mutta luokattoman lukion hyvät puolet pesevät huonot puolet mennen tullen. Sellaiselle henkilölle, jota tietty porukka kiusaa, vapaus valita ryhmänsä on siunaus. Hän voi mennä aina mahdollisuuksien mukaan eri ryhmään ja tällä tavoin turvata oman vapautensa opiskella. Luokattomassa lukiossa on todennäköisempää tavata uusia ihmisiä kuin luokkasysteemin mukaan menevässä. Jokaisella tunnilla on se mahdollisuus, että pääsee - tai joutuu - aivan uuden ihmisen vierelle istumaan ja pääsee vaihtamaan pari sanaa. Tämä luo laajempaa yhteisöllisyyttä kuin se, että jokainen luokka olisi keskenään oma kuppikuntansa, jonka ulkopuolelle jääviä katsottaisiin nenänvartta pitkin.

 

Itse näkisin, että laaja mutta löyhä yhteisöllisyys on parempi vaihtoehto kuin pieneen piiriin ulottuva, äärimmäisen pitkälle menevä yhteisöllisyys.

 

Kun puhutaan, että ryhmäkokoja pitäisi nostaa säästösyistä, sahataan omaa oksaa alta. Kolmenkymmenen hengen ryhmässä sattuu ja tapahtuu paljon eikä sitä joka paikassa kuulutettua yhteisöllisyyttä synny. Suuressa ryhmässä on helpompi jäädä muiden jalkoihin, jäädä yksin. Alle kymmenen hengen ryhmässä opetuskeskustelukin on helpompi toteuttaa - jos seitsemän keskustelee esimerkiksi eri hallitusmuotojen hyvistä ja huonoista puolista, saadaan parempaa keskustelua kuin jos keskustelijoita olisi kolmekymmentäseitsemän. Opetuskeskustelukin lisää yhteisöllisyyttä, sillä siinä tarjotaan - tai ainakin pitäisi tarjota - sille hiljaisemmallekin, syrjäytyneellekin, mahdollisuus avata suunsa ja sanoa painava sanansa.

 

Mitä kuuluu yhteisöllisyydelle nyky-Suomessa? Ryhmäkokoja suurennetaan, kouluja yhdistetään, ja näin synnytetään maailma, jossa hiljaisemmat, syrjäänvetäytyvämmät jäävät auttamattomasti jalkoihin. Pienet ryhmäkoot ja vaihtuvat ryhmät luovat kaikkia palvelevan oppimisympäristön.

Sain tuon Ajankohtaisen kakkosen kasvatusillan katsottua läpi vihdoinkin. Ensimmäinen puolisko oli ihan fiksua asiaa - puhuttiin vain siitä, kuinka kauheaa on ja niin edelleen - mutta toinen puolisko sai minut lähinnä vihaiseksi.

 

Ensinnäkin, paikalla oli ilmeisesti Päivi Räsäsen tytär (ulkonäkö, sukunimi, asuinpaikka ja puoluekanta täsmäävät) ja joku lukiolainen... jostain. Näillä oli käsitys, että lapseen ei saa missään tapauksessa koskea kuritusmielessä. Eli käytännössä, kun uhmaikäinen tarttuu perintömaljakkoon, lapsi täytyy puhumalla saada LASKEMAAN se maahan eikä HEITTÄMÄÄN. Lapseenhan ei saa siis tarttua millään tavalla ennen kuin on yrittänyt puhumalla. En tiedä, onko näillä kahdella kokemuksia alle viisivuotiaiden lasten hoitamisesta, mutta sain sellaisen käsityksen, että ei ole - tai sitten he ovat olleet tekemisissä kilttien tapausten kanssa. Omat kokemukseni, jotka rajoittuvat pikkusiskoon, serkkuihin, serkkujen lapsiin ja tuttavien lapsiin, ovat sellaisia, että kun lapsi yrittää lähteä jonnekin, esimerkiksi vaaralliseen paikkaan, ei se hyödytä, että lapselle kertoo sen olevan vaarallista. Lapsesta täytyy ottaa kiinni ja napata hänet syliin. Kyllä, lapsi luultavasti alkaa huutaa ja vänistä, mutta parempi sekin kuin se, että lapsi putoaisi korkealta, eikö?

 

En nyt tarkoita, että lasta saisi hakata, sillä lyöminen on väärin ja aiheuttaa vakavia henkisiä traumoja. Niin kuin joku tuossa ohjelmassa sanoi, perheessä, jossa lyödään lapsia, on usein myös muuta väkivaltaa. Millaisen kuvan lapsi saa ongelmien hoitamisesta jos häntä lyödään heti, kun hän ei tee, mitä pyydetään? Eikö lapsi saa silloin sen kuvan, että toisia saa lyödä, jos he eivät tee mitä pyydetään? Lapsi oppii ehdollistumalla ensimmäisten ikävuosiensa aikana ja "minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa". Eli, ehdollistat lapsesi lyömään vaikeuksien hetkellä ja lapsesi lyö koulussa vaikeuksien hetkellä.

 

Minua oikein suututti, kuinka nämä lukioikäiset tytöt tuomitsivat sataprosenttisesti tämän erään miehen, jonka nimen unohdin, kun tämä sanoi, että rajojen asettaminen fyysisesti ei ole väärin. Tytöt eivät nähneet eroa fyysisen rajojen asettamisen ja väkivallan välillä. Onhan toki eri juttu lyödä lasta kuin kietoa kädet hänen ympärilleen ja sillä tavoin estää häntä tekemästä jotain, eikö?

 

Toinen, mikä sai vereni kiehumaan, oli tämän "helmitaulusukupolven" (ilmaisu, jota joku tässä ohjelmassa käytti) asenne Internetiin. Se kun on heidän mukaansa pahempi kuin mikään muu - paikka, jonne nuoriso kokoontuu harjoittamaan antisosiaalisuutta, paikka, jossa heidät ladataan täyteen sairaita ajattelumalleja ja jossa sairaat kohtaavat toisia sairaita. Sellaista vieraan demonisointia oli havaittavissa, sama mekanismi, mikä saa ikänsä valkoisten parissa eläneen kavahtamaan mustaa miestä. Kaiken lisäksi asenne oli se, että jos Internetiin "menee" nuori, jolla on paljon tovereita, ei hänellä parin viikon päästä ole yhtäkään.

 

Olin pettynyt, että kukaan ei tuonut ilmi sitä, että esimerkiksi koulukiusattu nuori selviytyy vaikeista vuosista Internetistä löytämiensä "kohtalotovereiden" kautta. Kukaan ei tuonut ilmi syrjäseuduilla elävien nuorten mahdollisuuksia tavata kaltaisiaan juurikin Internetissä. Asenne oli, kuten tatuointitaiteilija Wilma Schlizewski sanoi, sellainen, että Internetiin ei liity mitään muuta kuin ongelmia. Kriittinen suhtautuminen on toki hyvä asia, mutta siinä vaiheessa, kun kritisoidaan kritisoimisen vuoksi eikä edes vaivauduta pohtimaan, onko ilmiöllä/asialla positiivisiakin puolia, lähdetään suhteellisen hakoteille.

 

Ohjelmassa peräänkuulutettiin sensuuria Internetiin. Itselleni Internet edustaa viimeistä vapauden saareketta maailmassa, joka alkaa päivä päivältä muistuttaa enemmän Orwellin kirjaa 1984 - tai sitten olevan vain paranoidi. Internetin anarkistisessa maailmassa termi "vapaus" saa aivan uusia merkityksiä. Varjopuoli on näennäinen anonymiteetti, joka saa monet puhumaan ohi suunsa ja sitten tavataan raastuvassa. Fakta on kuitenkin se, että kaikki, mitä minäkin Internetiin kirjoitetaan, voidaan jäljittää - jollain keinolla - minuun. Kaiketi on olemassa huippuhienoja vempaimia, joilla saa IP-osoitteen muuttumaan, mutta kaltaiseni arkinörtti ei niillä tee mitään.

 

Parhaita valvojia Internetissä ovat tavalliset käyttäjät. IRC-Gallerian ja YouTuben kaltaisissa palveluissa on aivan turha lisätä palkattujen valvojien määrää, sillä ko. palveluihin lisätään niin massiivinen määrä dataa päivittäin, että olisi aivan turha edes yrittää valvoa sitä reaaliajassa. Parhaiten valvonta onnistuu, jos käyttäjät motivoidaan ilmiantamaan sääntörikkojia. IRC-Galleriassa minkäänlaista selkeää motivaattoria ei ole, mutta ilmiantoja tapahtuu silti. Paljon.

 

On surullista, että "helmitaulusukupolvi" ei näe eroa Internetin ja esimerkiksi TV:n välillä. Molemmat nähdään medioina, joista tulee informaatiota tasaisella tahdilla ja joita seuratessa tarvitaan lähdekritiikkiä ja jotka tarvitsevat ehdottoman sensuurin. Ero on kuitenkin suuri - minä en voi TV-uutisia katsoessani kysyä uutisankkurilta, mitä eroa on shiia- ja sunnimuslimeilla, mutta Internet-uutisia lukiessani voin käyttää Googlea tai muuta hakupalvelua. Internetissä lisätietopalvelut ja hakupalvelut ovat aina saatavilla ja vapaata keskustelua uutisista - ja kritiikkiä - on aina saatavilla.

 

TV:ssä on rajallinen aika, joka voidaan uutisointiin käyttää, rajallinen määrä dataa, mikä voidaan ympätä viisitoistaminuuttiseen uutislähetykseen. Internetissä voidaan kirjoittaa syväluotaavia analyyseja otsikoihin päässeiden tapahtumien taustoista.

 

Faktapalvelut (sisältäen erilliset uutissivustot, Wikipedian kaltaiset sivustot sekä hakupalvelut) muodostavat kuitenkin vain murto-osan Internetistä löytyvästä aineistosta. Vapaa keskustelu on jättimäinen osuus, ja tähän yhdistän keskustelufoorumit, blogit, IRC-Gallerian, YouTuben sekä erilaiset pikaviestimet. Tämä vapaa keskustelu on nyt se, mistä ollaan kauhuissaan. Näissä ilmenee se "sairaus" mistä kohkataan, ja näihin tarvitaan muka valvojia. Valvooko joku normaalia, vapaata keskustelua, mitä käymme esimerkiksi ystäviemme kanssa puhelimessa? Ei? Toivottavasti - totalitaristinen yhteiskunta on pelottava ajatus vapauteen tottuneelle ihmiselle. Onko Internetissä käytävä vapaa keskustelu jotenkin ratkaisevasti erilaista kuin "in real life" käytävä keskustelu? Jollain tasolla on - Internetissä kuka tahansa voi esittää olevansa kuka tahansa eikä koskaan tiedä, kuka on oikeasti tosissaan. Sitten taas ei - emme me kasvotustenkaan tiedä, kuka on oikeasti tosissaan.

 

Internet itsessään ei tee kenestäkään millään tavalla sairasta. Internet itsessään ei tee kenestäkään koulusurmaajaa tai yleensäkään mitään surmaajaa. IRC-Galleria ei tee kenestäkään koulusurmaajaa, ja jos tekee, meillä on ongelma (joka kymmenes suomalainen on rekisteröitynyt IRC-Galleriaan - jos jokainen heistä on (koulu)surmaaja... o-ou). Internet voi auttaa vaikeiden asioiden kanssa painivia löytämään apua ja voimaa päästä asioiden yli, mutta jos "sairaat mielet" kohtaavat toisensa, mennään alaspäin ja kovaa. Tällaisten tapausten estämiseksi keskusteluyhteyden säilyttäminen kotona tai koulussa tai ihan missä tahansa olisi tärkeää. Vastoin yleistä käsitystä vanhempien on mahdollista säilyttää myös murrosikäisen kanssa keskusteluyhteys, ja nyt puhun omasta kokemuksesta. Olin itse pahin mahdollinen kapinoitsija 11-vuotiaasta 14-vuotiaaksi, ja vaikka silloin pyrin kovasti irti äidistä, hän ei antanut minun irtautua.

 

Tässä on tärkeää vanhempien ja/tai suvun läsnäolo. Lapset on kasvatettava kotona ja koulussa kunnolla tai jokin Internetin kaltainen media tekee sen. Lapsille tulee, niin hyvin kuin mahdollista, näyttää, että muita ihmisiä on paikalla.

 

Jotta en sortuisi Suvi Lindenin tapaiseen olettamukseen, että kaikilla on kotona vanhemmat, jotka ovat valmiita kuuntelemaan, keskustelemaan ja tukemaan, täytynee mainita, että kyllä, tiedän perheitä, joissa vanhemmat eivät vain pysty kuuntelemaan lapsiaan. Näiden perheiden auttaminen on yhteiskunnan, naapurien, suvun vastuulla. Jokainen lapsi tarvitsee turvallisen aikuisen, jonka puoleen voi kääntyä aina, ja lisäksi jokaiselle lapselle on tärkeää, että hän voi olla vuorovaikutuksessa omanikäistensä lasten kanssa.

 

Koulukiusaamisen aktiivinen estäminen ja pysäyttäminen sekä sellaisten vanhempien, joilla ei ole edellytyksiä olla ns. hyviä vanhempia, tukeminen ovat avainasemassa.