Nyt jauhetaan tuosta yhteisöllisyydestä joka käänteessä, puhutaan siitä, kuinka yhteisöllisyyttä pitäisi lisätä ja me-henki täytyisi saada pintaan.

 

Mitä tällä yhteisöllisyydellä haetaan? Sitä, että pidetään "meitä" parempina kuin "noita"? Mikään ei yhdistä niin hyvin kuin yhteinen vihollinen, sehän on nähty vaikka kuinka moneen kertaan. Pitäisikö jokaiselle koululle hankkia "yhteinen vihollinen"? Naapurikunnan koulu kenties? Alavuden lukio vs. Ähtärin lukio - se lukio, kumman oppilaista suurempi osa kirjoittaa L:n psykologiasta, voittaa sanattoman kilpailun. Lisäisikö se yhteisöllisyyttä? Ehkä vähän.

 

Onko yhteisöllisyys välttämätöntä? Yhdysvaltalainen psykologi, joka oli luonut jokaisesta viimeisen 30 vuoden aikana koulussa ampuneesta henkilöstä profiilin, totesi, että ammuskelut sattuivat todennäköisemmin suht pienissä kouluissa, joissa yhteisöllisyys oli suurempi kuin suurissa. (Suomessa Jokelan koulukeskus ja Kauhajoen ravitsemusalan oppilaitos - kumpikaan ei ole megaluokan koulu.) Kun koetaan, että on tietty, parinsadan hengen opiskelijaporukka, joka muodostaa ryhmän "me", on vähänkin tästä ryhmästä poikkeavalla huonot oltavat. Tämä "me" tasapäistyy ja syntyy sanaton kuri - et ole osa meistä, jos olet erilainen.

Jos taas kyseessä on suuri koulu, jossa me-ryhmiä on useita, yhdestä ryhmästä erkaantuminen luultavasti siirtää sinut seuraavaan. Meistä on moneksi -ajatus toteutuu todennäköisemmin suurissa kouluissa.

 

Totta kai yhteisöllisyyttä on oltava, jotta ei syntyisi hurjia "klikkisotia" joista niin monessa nuortenkirjassa puhutaan. Tällainen välittäminen on sitä, että huomataan, jos joku jää toistamiseen yksin, huomataan, jos jonkun persoona muuttuu, huomataan, jos jollakulla menee huonosti. Itse olen saanut sellaisen käsityksen, että yhteisöllisyydellä haetaan lähes sosialistista tasa-arvoa, jossa jokainen on samanarvoinen ja kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen. Siis kaikkien. Ihan kaikkien, poikkeuksetta.

 

Tiiviin yhteisöllisessä koulussa ryhmästä erkaneminen on pahempi juttu kuin löyhemmästi  yhteisöllisissä kouluissa.

 

Koulujen yhdistäminen on vihoviimeinen asia, minkä voi tehdä. Omassa lukiossani on kaksi opiskelijaryhmää kullakin vuosiluokalla ja tämä koko on ihanteellinen. Ei liian suuri ollakseen kylmä, ei liian pieni ollakseen ahdistava.

 

Luokattoman lukion kritisointi yhteisöllisyyden tuhoamisesta ei ole mielestäni perusteltua. On totta, että siinä ei pääse syntymään sellaista luokkaporukkaa, mikä aiemmassa systeemissä, mutta luokattoman lukion hyvät puolet pesevät huonot puolet mennen tullen. Sellaiselle henkilölle, jota tietty porukka kiusaa, vapaus valita ryhmänsä on siunaus. Hän voi mennä aina mahdollisuuksien mukaan eri ryhmään ja tällä tavoin turvata oman vapautensa opiskella. Luokattomassa lukiossa on todennäköisempää tavata uusia ihmisiä kuin luokkasysteemin mukaan menevässä. Jokaisella tunnilla on se mahdollisuus, että pääsee - tai joutuu - aivan uuden ihmisen vierelle istumaan ja pääsee vaihtamaan pari sanaa. Tämä luo laajempaa yhteisöllisyyttä kuin se, että jokainen luokka olisi keskenään oma kuppikuntansa, jonka ulkopuolelle jääviä katsottaisiin nenänvartta pitkin.

 

Itse näkisin, että laaja mutta löyhä yhteisöllisyys on parempi vaihtoehto kuin pieneen piiriin ulottuva, äärimmäisen pitkälle menevä yhteisöllisyys.

 

Kun puhutaan, että ryhmäkokoja pitäisi nostaa säästösyistä, sahataan omaa oksaa alta. Kolmenkymmenen hengen ryhmässä sattuu ja tapahtuu paljon eikä sitä joka paikassa kuulutettua yhteisöllisyyttä synny. Suuressa ryhmässä on helpompi jäädä muiden jalkoihin, jäädä yksin. Alle kymmenen hengen ryhmässä opetuskeskustelukin on helpompi toteuttaa - jos seitsemän keskustelee esimerkiksi eri hallitusmuotojen hyvistä ja huonoista puolista, saadaan parempaa keskustelua kuin jos keskustelijoita olisi kolmekymmentäseitsemän. Opetuskeskustelukin lisää yhteisöllisyyttä, sillä siinä tarjotaan - tai ainakin pitäisi tarjota - sille hiljaisemmallekin, syrjäytyneellekin, mahdollisuus avata suunsa ja sanoa painava sanansa.

 

Mitä kuuluu yhteisöllisyydelle nyky-Suomessa? Ryhmäkokoja suurennetaan, kouluja yhdistetään, ja näin synnytetään maailma, jossa hiljaisemmat, syrjäänvetäytyvämmät jäävät auttamattomasti jalkoihin. Pienet ryhmäkoot ja vaihtuvat ryhmät luovat kaikkia palvelevan oppimisympäristön.